Kokonaisvaltaisuus ihmisen hoitamisessa

Ihmettelemme nykytieteen ja tekniikan saavutuksia lääketieteen alueella. Ihmettelemme sen uusia tutkimuslaitteita, lääkkeinä käytettyjä kemiallisia yhdisteitä, kirurgiaa elinsiirtoineen, geeniteknologiaa jne. Kaikista näistä saavutuksista huolimatta on yhä selvemmin tiedostettu terveydenhoitomenetelmien puutteellisuus. Hoidettavaa tarkastellaan yhä enemmän kuin rikkonaista laitetta. Ihmistä ei ole koottu pelkistä osista joita tarpeen tullen voitaisiin vaihtaa tai niiden toimintaa ohjata kemikaaleilla. Toki joskus tämä on tarpeellista, mutta yleensä niin ei voi tehdä ilman vakaviakin sivuvaikutuksia. Lääkkeet voivat lievittää oireita mutta harvoin pystyvät parantamaan sairauden syyn.

Koululääketiede hoitaa ihmistä kun hänen fyysinen kehonsa oirehtii ja sairaus on nähtävissä laboratoriokokeissa. Kokonaisvaltainen näkemys tuo herkkyyttä tunnistella oirehtimista paljon aikaisemmin, kuin koululääketiede kykenee antamaan diagnoosin. Tällaista hoitamisen tapaa kutsutaan useilla nimillä; vaihtoehtoiset ja täydentävät hoitomenetelmät, luonnonlääkintä, holistinen tai funktionaalinen lääketiede. Aivan viime aikoina on puhuttu myös laajennetusta lääketieteestä jossa kohtaavat kaksi tähän asti vastakkaista tiedon perinnettä; olemustieto ja vallitseva koululääketieteellinen traditio. Tähän liittyvät niin lääketieteelliset koulukunnat, kuin vaihtoehtoiset ja täydentävät hoitomenetelmät. Hoidon keskiössä on ihmisen kokonaisuus. Laajennettu lääketiede ei unohda nykylääketieteen saavutuksia fyysisen kehon hoidossa, mutta se ottaa huomioon myös ihmisen henkisen ja psyykkisen olemuksen ja sen, miten ihmisolemus, myös hänen persoonansa toimii kokonaisuutena – ollessaan sairas ja terve.

Terapeutin / hoitajan vastuu

Vastuu on velvollisuutta huolehtia jostakin asiasta, toiminnasta tai henkilöstä. Se on kykyä ja halua kantaa huolta omasta päätöksenteosta ja sen seurauksista. Siihen kuuluu oman vastuualueen tunnistaminen ja kyky osoittaa se toiminnallaan. Vastuu liittyy yksilöön ja organisaatioon.

Ammattiterapeutin vastuu on ollut hankkia laadukas koulutus ja sen jälkeen pysyä jatkuvasti tuoreimman tiedon ja tutkimustulosten tasalla. Luontaislääketiede toimii tehokkaasti osaavissa käsissä usein silloinkin, kun koululääketiede on jo luovuttanut. Hoidettavalla on kuitenkin oikeus luottaa siihen, että hän on parhaimmissa mahdollisissa käsissä. Ammattiterapeutin vastuisiin kuuluukin, että hän on hankkinut myös lääketieteen perusteisiin liittyvää tietoa tunteakseen elimistön fyysiset toiminnot.

Ihminen ja tasapaino

Ihmiset, eläimet ja kasvikunta, kaikki koostuvat samoista alkuaineista ja ovat osa luontoa. Luomakunnassa vallitsee toimiva ja tasapainoinen kokonaisuus ja sen kaikilla osilla on yhteys keskenään. Jos jotakin osa-aluetta laiminlyödään, se vaikuttaa tasapainoon. Jos osien yhteydet katkaistaan keinotekoisesti, ei mikään osa pysty kunnialla selviämään tehtävästään. Esimerkiksi kuorittu vilja ja vitamiinipilleri eivät vastaa kokojyväviljaa, eikä stressistä johtuva vaiva parane lääkkeillä ellei stressiä aiheuttavaa tekijää poisteta. Terveen ihmiskehon psykofyysisessä kokonaisuudessa vallitsee tasapaino, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa sosiaaliseen ympäristöönsä ja voimme puhua täydellisestä terveydestä. Terveys on tasapainoa joka suhteessa. Jos tasapaino jollakin olemuksen osa-alueella horjuu, ihminen astuu askeleen lähemmäksi sairautta. Tämä ei merkitse, että sairastuminen tapahtuisi heti, vaan henkilö voi kokea monenlaisia tuntemuksia vuosien ajan. Prosessi voi olla pitkä ja hän yrittää hakea apua outoihin vaivoihinsa.

Pehmeämmän lääketieteen tavoitteet

Tasapaino ihmisen sisällä ja tasapaino ihmisen ja ympäristön välillä on kokonaisvaltaisen hoitamisen keskeinen tavoite. Pehmeän lääketieteen periaatteen mukaan potilasta hoidetaan ensisijaisesti sairaana ihmisenä ja lähimmäisenä, eikä hänen ihmisyyttään saa loukata missään hoidon vaiheessa. Tämä periaate vallitsi aikanaan yleisesti myös koululääketieteessä, mutta nyt se valitettavasti on hukkunut lääketieteellisen byrokratian alle. Pehmeä lääketiede pyrkii palauttamaan tilanteen, jolloin keskeistä oli pitkäaikainen hyvä hoidettavan ja hoitajan välinen vuorovaikutus jossa potilas luottaa hoitajaansa ja hoitava henkilö, onpa hän lääkäri tai terapeutti, kunnioittaa potilastaan kärsivänä ihmisenä.

Ihanteellinen hoito on kokonaisvaltaista ja tasapainottavaa. Se takaa pehmeän ja hellävaraisen, joskus hitaankin eheytymisen terapeutin ja hoidettavan luottamuksellisessa vuorovaikutussuhteessa. Mitään hyvää ei tapahdu pakottamalla, eikä pehmeän lääketieteen tarkoituksena ole saada ihmistä sairasvuoteelta työpöydän ääreen hinnalla millä hyvänsä. Sairauksillakin on oma tehtävä ja niiden tukahduttava hoito johtaa syvemmällä olevaan sairauteen.

Täydentävien hoitomuotojen käytön syyt ovat moninaiset. Tavallisimmin potilas on pettynyt lääketieteen tuloksettomaan hoitoon. Joillakin on periaatteellinen vastenmielisyys lääkityksiä kohtaan. Länsimainen lääketiede on kiinnostunut ihmiskehon fyysisestä reagoinnista. Jotta olisi mahdollista hoitaa kokonaisuutta, fyysisen reagoimisen lisäksi täytyy ymmärtää psyykkisen ja emotionaalisen osatekijän merkitys kehon kokonaisuudesta. Kullakin näistä osatekijöistä on oma puolustusmekanismi, joka myös menettää tasapainon ihmisen sairastuessa. Tämä ei tarkoita sitä, mitä länsimaissa pidetään mielen sairautena. Mitä tapahtuu, kun nämä puolustusmekanismit pettävät synnyttäen moninaisia oireita, joita koululääketiede nimittää sairaudeksi?

Näkyvä luonto ja siinä elävän ihminen on ainetta mutta tämä ei riitä selittämään kaikkia ominaisuuksiamme, eikä kuvaamaan luonnon toimintaa. Elämä ja sen toiminnot eivät selity tutkimalla pelkästään aineellisia lainalaisuuksia. Ihmisen tietoisuus on laadultaan erilaista kuin aineellisuus ja se muovaa ihmisestä persoonan. Löydämme ainakin kolme erilaista laadullista olemisen tasoa – emotionaalinen, psyykkinen ja fyysinen (kehollinen) – joiden vuorovaikutus muodostaa ihmisen olemuksen kokonaisuuden. Mitään näistä olemisen tasoista ei voida sulkea pois kun tehdään kokonaisvaltaista hoitoa. Vaihtoehtoisia ja täydentäviä hoitomenetelmiä toteuttavien koulutettujen teraputtien tulee, muun ohella, tuntea näiden kaikkien olemisen tasojen lainalaisuudet sekä niiden keskinäinen vuorovaikutus.

Kokonaisvaltaisen ajattelutavan kehittäminen ei toteudu itsestään. Me kasvamme yhteiskunnassa, joka ikään kuin huomaamatta kyllästää meidät analyyttisellä ja osista lähtevällä ajattelulla. Näin muodostuu kuva ihmisestä ja maailmasta, joka rakentuu pelkästään aineellisista osista. Pienimmistä aineellisista osasista pyritään rakentamaan yhä laajempia toimintajärjestelmiä, mutta samalla unohdetaan, että ihmiskeho on paljon enemmän kuin osiensa summa. Siksi tarvitaan laadukasta, ajantasaista koulutusta.